Robert Nelsonin ”Pyhä sota”: uskonnosta, taloudesta ja ympäristöstä

Robert H. Nelsonin teosta The New Holy Wars (2010) ei voi syyttää rohkeuden puutteesta. Marylandin yliopiston taloustieteen professori määrittelee horjumattomalla itsevarmuudella talous- sekä ympäristöaatteet molemmat ”sekulaareiksi uskonnoiksi”. Nelsonin mukaan käynnissä on ”uusi pyhä sota” näiden kahden uskonnon välillä ja maailman tulevaisuus riippuu ihmiskunnan kyvystä yhdistää parhaat puolet molemmista.

Nelsonin rohkeus ei lopu tähän hurjaan väitteeseen, vaan lisäksi hän määrittelee ”ympäristöuskonnon” (environmental religion) käytännössä ”kalvinistiseksi” eli tietyistä kristinuskon piirteistä nousevaksi. Hivenen erilaisia kalvinismin piirteitä hän löytää myös ”taloususkonnosta” (economic religion), mutta yleensä ottaen Nelson leimaa sen katolisesta perinteestä nousevaksi. Ympäristöuskonnon hän näkee vuorostaan protestanttiseksi, esimerkiksi siitä syystä ettei sillä ole yhteistä rakennetta tai ”paavia” eli keskushahmoa.

Teos on populääri ja tarkoituksellisen laajoin siveltimenvedoin maalaileva. Silti se pyrkii tieteelliseen otteeseen ja akateemiseen vaikuttavuuteen. Kirjallisuutta on käytetty eri aloilta. Tekijä väittää, että hän tavoittaa syviä juonteita paremmin kuin muut alan ajattelijat. Kirjan monet osat perustuvat Nelsonin aiemmille artikkeleille parinkymmenen vuoden ajalta. Nelson on lyhentänyt aiempia tekstejä ja hivenen muokannut niitä, mutta kantava ajatus on pysynyt samana: vaikka talous- ja ympäristöihmiset eivät itse sitä myönnä, ovat he Nelsonin mukaan kuitenkin ”uskonnollisia”.

Teos on herättänyt huomiota Suomessakin, mutta erityisesti Yhdysvalloissa, jonne kirja on suunnattu. Opukselle myönnettiin itsenäisten kustantajien sarjassa palkintokin ja siitä on kirjoitettu eri medioissa. Nelsonin teesi on selvästi huomiota herättävä ja kiinnostava, ja sillä on jonkinlaista liittymäpintaa todellisuuteen.

Valitettavasti Nelsonin analyysi on kuitenkin vain osan todellisuudesta tavoittava ja siksi päätyy yksipuolistaviin tulkintoihin. Nelson itse on ihmetellyt, kuinka vähän esimerkiksi ympäristöväki on kommentoinut hänen teostaan. Syyksi on nähtävä se, mille Nelson itse tuntuu olevan sokea: kirja ei tee lähdemateriaalilleen oikeutta ja esittää niin perustelemattomia väitteitä, että sen kommentointi on vaikeaa. Mistä aloittaisi, kun epäselvyyksiä on niin paljon?

Ympäristöliike ja uskonto

Nelson on oikeassa siinä, että ympäristöliikkeen tarkastelu uskontotieteiden näkökulmasta on erittäin kiinnostava kysymyksenasettelu. Ympäristöliikehdinnässä on ilmiöitä ja kielenkäyttöä, jolla on selviä liittymäkohtia uskonnollisuuteen.

Nykyajan ympäristöliikkeen varhaisista ajoista lähtien ympäristöfilosofista keskustelua on hallinnut niin sanottu Lynn Whiten teesi, jonka mukaan kristinusko on ympäristön kannalta tuhoisa uskonto. Nelson on oikeassa argumentoidessaan, että kristinuskon ja ympäristöliikkeen argumentit terveestä luontosuhteesta eivät ole niin kaukana toisistaan kuin mitä julkisessa keskustelussa on usein esitetty.

On kuitenkin perustelematonta väittää, että ympäristöliike nousisi suoraan kristinuskosta ja erityisesti kalvinismista. Yhtä perustelematonta olisi väittää, Nelsonia vastaan, ettei näillä asioilla olisi mitään tekemistä toistensa kanssa. Aatehistoriallisesti protestanttisuudella ja ympäristöliikkeellä on kytköksiä, joiden merkitystä on yleisessä ympäristöhistoriassa vasta viime aikoina alettu tosissaan tutkia (ks. etenkin Mark Stollin tutkimukset). Ekoteologisen tutkimuksen saralla niitä on kartoitettu jo vuosikymmeniä, mutta Nelson suurimmaksi osaksi ohittaa alan aiemmat tutkimukset.

Mikä ”kreationismi”? Luomisuskolla on eri muotoja

Hyvin suuri ongelma Nelsonin teoksen kannalta onkin juuri se, että hän osoittaa hämmästyttävän suurta tietämättömyyttä sekä ympäristöeettisen että ekoteologisen keskustelun tarkemmista sisällöistä. Nelson käyttää kristillisestä luomisuskosta yhtä ainoaa yleistermiä, jonka hän katsoo riittävän: ”kreationismia” (creationism). Hän argumentoi, hämmentävästi, että sekä ympäristöetiikassa että ekoteologiassa pyrittäisiin palauttamaan tai säilyttämään paratiisinomainen luomisen alkutila. Tältä pohjalta hän rinnastaa ”ympäristökalvinismin” (environmental calvinism) eli kristillisen luontoajattelun ja ”ympäristökreationismin” (environmental creationism) eli sekulaarin luontoajattelun (tiivistetysti s. 9-14, laajemmin luvut 6-10). Nelson ajattelee, että molemmilla on lopulta sama pyrkimys, ja siksi kyseenalaistaa vahvasti sen, miksi Yhdysvaltojen koululaitoksessa ei saa opettaa kristillistä kreationismia, mutta kylläkin ”ympäristökreationismia” (s.1, 219).

Käytännössä Nelson ei tarkoita kreationismilla aivan sitä, mitä sanalla yleensä ymmärretään: se on hänelle laajempi käsite. Kuitenkin Nelsonin näkemyksiä hallitsee nimenomaan kreationistinen tulkinta alkuperäisen luomistyön korostamisesta. Hän argumentoi, että esimerkiksi Jean Calvin ja John Muir kykenivät näkemään Jumalan läsnäoloa luonnossa, koska evoluutioteoria ei vielä ollut vaikuttanut heihin (s. 13, 133). Nelson ei käsittele lainkaan vaihtoehtoa, jonka mukaan muutoksen ajatus voisi sisältyä kristilliseen luomisuskoon. Hänen mukaansa luomisusko ja evoluutiotiede ovat yhteen sovittamattomissa, ja siksi ympäristöuskovat ajautuvat lopulta sisäisiin ristiriitoihin.

Nelson näet ajattelee, että evoluutioteorian hyväksymisestä tulisi seurata ihmislajin kaiken toiminnan hyväksyntä: se pitäisi nähdä ”luonnollisena”. Koska ympäristöuskovat eivät suostu hyväksymään ihmisen erityisasemaa, he eivät lopulta ole johdonmukaisia ”kreationismissaan”. Nelsonin mukaan on joko annettava ihmislajin tehdä mitä se haluaa, tai sitten hyväksyttävä ajatus ihmisen erityisyydestä (s.14-16, 120-127). Tässä kohtaa seuraa jälleen erittäin vakava ongelma Nelsonin ajattelussa. Äsken esitetyn ajatuskulun pohjalta Nelson väittää, että ympäristöuskovat ovat joko piilevästi kristittyjä (ja vielä kalvinisteja) tai sitten ainakin haluaisivat olla sellaisia. Hän ei näe muuta mahdollisuutta ylläpitää ajatusta ihmisen erityislaadusta ja vastuusta luonnosta kuin kristinuskon, tai ohimennen mainitusti kenties jonkin samanlaatuisen muun uskonnon (s.17, 127-130).

On aivan eri asia argumentoida, että luonnonsuojelu on aina arvokysymys tai että moniin ympäristöliikkeen muotoihin soveltuu uskontoihin liittyviä kysymyksenasetteluja, kuin samaistaa Nelsonin tapaan ”ympäristökalvinismi” ja ympäristöliikkeen syvin olemus. Esimerkiksi tunnettu uskontotieteilijä Bron Taylor on tehnyt korkeatasoista tutkimusta juuri pohjoisamerikkalaisen ympäristöliikkeen uskonnollisista piirteistä, joita hän erittelee analyyttisen tarkasti useisiin kategorioihin (Dark Green Religion, 2010). On mahdollista, että Nelson tekee vääristävillä väitteillään hallaa koko tieteidenväliselle keskustelulle.

Uskonto, maailmankatsomus, merkitysjärjestelmä

Nelsonin argumentit olisivat huomattavasti vakuuttavampia, jos hän tarkastelisi talous- ja ympäristöliikkeitä maailmankatsomuksina tai merkitysjärjestelminä. Silloin olisi mahdollista tutkia, millaisia piirteitä niiden eri muodot sisältävät ja verrata niitä esimerkiksi kristinuskon eri tulkintoihin. Tällaista tutkimusta on tehty jo 1990-luvulta asti erityisesti Yalen yliopistosta käsin koordinoiduissa hankkeissa, joiden tiimoilta ilmestyy myös Worldviews-journaali. On sangen ymmärrettävää, että moni ympäristö- tai talousajattelija ei innostu keskustelemaan sellaisista Nelsonin argumenteista, jotka leimaavat heidät väistämättä piileviksi kristityiksi. Samankaltaisuuksien hahmottaminen onnistuu paremmin neutraalimmalta ja analyyttisemmalta pohjalta.

Ekoteologisen tutkimuksen näkökulmasta Nelsonin teos on erityisen ongelmallinen. Kristityt, erityisesti liberaalit protestantit, ovat jo 1800-luvun lopulta lähtien pyrkineet eri tavoin sovittamaan evoluutioteorian ajatuksia kristinuskoon. 1900-luvun loppupuoliskon yksi vaikutusvaltaisimmista ekoteologista suuntauksista on ollut prosessiteologia, jonka lähtökohtana on nimenomaan muutoksessa läsnä oleva Jumala. Nelson viittaa ohimennen tunnetuimpaan prosessiteologiin, John Cobbiin (s.1, 127), mutta ei mitenkään tiedosta muutokseen perustuvien ekoteologioiden olemassaoloa.

Nelson samaistaa kristinuskon ympäristövastuuta korostavat piirteet aivan liian yksipuolistavasti kalvinismiin, vaikka kyseessä onkin pohjoisamerikkalainen konteksti, jossa reformoitu kristinusko on ollut tärkeässä asemassa koko modernin ekoteologian synnyssä. Nelson viittaa ohimennen (s.13) myös H. Paul Santmiren klassikkoteokseen (Travail of Nature, 1985) kristinuskon kahtalaisesta luonteesta ympäristön suhteen, mutta ei käytä sen pääargumenttia. Kansainvälisessä tutkimuksessa hyväksytty perusteesi on, että kristinusko sisältää jo varhaisista lähteistään alkaen sekä vahvan ihmiskeskeisiä että luontokeskeisiä piirteitä. Ympäristöystävällisen teologian juuret kulkevat paljon kauemmas kuin Calvinin rikkaaseen luomakunta-ajatteluun. Kaiken lisäksi reformoitu liittoteologia on usein nähty myös ongelmallisena ympäristön suhteen, erityisesti Karl Barthin edustamassa muodossa. Nelsonin ympäristökalvinismi on kokonaiskäsitteenä harhaanjohtava ekoteologinen termi.

Kristinuskon julkinen rooli

Nelsonin teos nostaa esille tosiasian: teologien on syytä kiinnittää enemmän huomiota julkiseen keskusteluun, jotta aikamme ilmiöitä voitaisiin ymmärtää laajemmin. Se, että Nelsonin yksioikoinen teos on saavuttanut niin paljon huomiota, kertoo samalla valitettavasti tarkempien tutkimusten tuntemattomuudesta.

Monia yrityksiä teologisten äänien käyttämiseksi julkisessa keskustelussa on toki olemassa. Kirkkojen ja yhteiskunnan suhde on ollut tiiviin tutkimuksen kohteena monta vuosikymmentä, ja esimerkiksi Jürgen Moltmannin ”poliittinen teologia” sekä sen inspiroimat vapautuksen teologiat ovat herättäneet käytännön huomiota. Maailmanlaajuisesti on nähtävissä uusi kiinnostus julkiseen keskusteluun teologisen asiantuntemuksen pohjalta eli niin sanottuun ”julkiseen teologiaan” (public theology). Yhdysvaltojen lisäksi esimerkiksi Saksassa ja Englannissa toimii tutkijoiden muodostamia kollektiiveja, jotka osallistuvat aktiivisesti julkiseen keskusteluun (esim. TheosThinkTank). Suomessa tällainen toiminta ei vielä ole varsinaisesti käynnistynyt, vaikka yliopistoteologiaa esittelevä sivusto onkin olemassa (www.teologia.fi). [Vuoden 2018 lisähuomio: Areiopagi.fi toteuttaa omista näkökulmistaan tällaista toimintaa.] Tarvetta sellaiselle mitä ilmeisimmin olisi.

Panu Pihkala, tammikuu 2012

Tutkija, Helsingin yliopisto

Huomautus:
Tämä teksti kirjoitettiin alkuvuodesta 2012. Se julkaistiin vasta 3.9.2018, jolloin kimmokkeena oli Nelsonin uudempi tuotanto ja siitä käytävä julkinen keskustelu. Tekstin kirjoittamisen jälkeen Anna Lindfors käsitteli pro gradu -tutkielmassaan Nelsonin pääväitteitä hyvin samankaltaisella kriittisellä tavalla kuin minä tässä tekstissä (ks. sivut 19-21). Lindfors tosin kirjoittaa ytimekkäämmin ja enemmän uskontotieteen näkökulmasta, kun taas itse lähestyn tässä aihetta etenkin ekoteologian / ympäristöteologian näkökulmasta.
Oma tutkimukseni 1900-luvun ensimmäisen puoliskon kristillisistä ekoteologeista löytyy täältä. 

Käsittelen hivenen ympäristöliikkeen ja uskonnollisuuden "funktionaalisia samankaltaisuuksia" akateemisessa artikkelissani "Recognition and Ecological Theology" (2016) ja tietokirjassani Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo (2017).

Kiinnostava uusi artikkeli kuluttamisesta uskonnon kaltaisena merkitysjärjestelmänä: Kurenlahti & Salonen 2018.

Environment and Religion at the AAR / SBL 2016

First, an explanation of scholarly jargon: AAR stands for American Academy of Religion and SBL for Society of Biblical Literature. These two organize the most significance annual academic conference on study of religion, always in November somewhere in the US.  

 

The conference is a treasure cave for scholars of religion and environment. This interdisciplinary field, which has grown rapidly in the 2000s, consists of scholars from various countries. AAR/SBL brings the people and the topics together in an unique fashion.  

 

In this blog, I offer some highlights from my own experience. I attended and gave papers both at AAR and SBL in this San Antonio meeting. Key topics include Laudato Si, ecological hermeneutics, eco-reformation, and climate change.  

 

Laudato Si (later: LS), the influential encyclical by Pope Francis (2015), has raised discussion on ecotheology on many fields. This year in the conference there was more papers which dealt with LS than one could possibly attend to. On Saturday morning, I attended a high-quality session on Pauline texts and Ecological Hermeneutics. The session included also a qualified overview (by Michael Patrick Barber) of recent papal teaching on ecotheology, with special emphasis on the use of Paul's theology in that.  

 

On Saturday afternoon, LS was in the main role in a quite peculiar AAR session about the relation of Asian cosmologies and Roman Catholic theology. For me the most interesting of these fascinating papers was Daniel Scheid's presentation on cosmic belonging in Hindu and Catholic theologies of creation. The Hindu concept of "lila", play, was nicely linked with the intrinsic value of all creatures. Play manifests an attitude and a style of living which has meaning in itself and not only in relation to outcomes. In my comment in the public discussion I mentioned the possibility to link Hugo Rahner's and Jürgen Moltmann's work on theology of play with these ideas.  

 

If LS has generated movement towards richer ecotheological reflection especially in the Roman Catholic world, many Lutherans are pushing towards a similar goal with an emphasis on the need of an "eco-reformation". In 2017, the 500th anniversary of reformation is celebrated.  The proponents of eco-reformation see that a major need in today's world is reforming the human-nature-relationship to more sustainable ways. The campaign has been spearheaded by North American Lutherans (and supported by the Lutheran World Federation). Two fine new books related to the subject were on sale at the conference: the straight-out-of-the print Eco-Reformation (edited by Dahill and Martin-Schramm) and Transforming Luther: The Planetary Promise of Luther's Theology by Vítor Westhelle (2016).  

 

I gave my AAR presentation at the very session which discussed eco-reformation and Lutheran eco-justice theologies. Twenty minutes was just enough to give an overview on the historical development of these lines of thought. I greatly enjoyed the high-quality discussion in this session by Martin Luther and Global Lutheran Traditions group.  

 

Of the best sessions that I have ever experienced in these conferences was chaired by Prof. Laurel Kearns on the topic of climate change, religion and etnography. The fascinating papers proved that the subject is both hightly interesting and complex. Many factors have to be taken into account - for example as regards the "end-times apathy hypothesis" among evangelicals, which was Robyn Veldman's topic. Many of my personal research interests, such as the role of spiritual experiences in environmental education, were touched by Jeremy Kidwell's wide-reaching paper.

 

Ecological hermeneutics, the study of Biblical texts with an eye and an emphasis for nature, has grown to a wide movement. I attended many interesting papers dealing both with Old and New Testament. For example, early this year was published a new commentary on Letter to Romans from these perspectives (Sigve Tonstad). My own SBL paper dealt again with history, this time about the ways in which early twentieth-century ecotheologians used biblical texts. It was nice to experience being "a Finnishman in San Antonio" and a systematic theologian at an SBL session.  

 

Two intertwining major issues gave this year's conference a special atmosphere: events related to the recent American elections and climate change. Elections and some very troubling developments, such as the numerous reported cases of sexual harassment of women from minorities by white racists in educational facilities after the election result, were an elementary theme in the plenary sessions.  

 

Many speakers manifested feelings of despair and resignation, also in relation to climate change. It is evident that we live in dangerous and tragic times. However, I stand with the major theme of my current research, the need to integrate hope and tragedy. I raised this point in many sessions and interesting discussions followed. It is clear that more work is needed to differentiate between too-easy optimism and a more radical hope. Hopefully (sic) these themes will be discussed more in the next conference in Boston in 2017.

Uusia tekstejä ympäristöstä ja teologiasta

Tänään torstaina 26.10. ilmestyy Kotimaa-lehdessä esseeni ”Suru ympäristöstä nousee syvältä”, joka käsittelee tarvetta kohdata erilaisia tunteita ympäristötuhoihin liittyen.

Kyseessä on kolmas tekstini ympäristöahdistusta käsittelevässä sarjassa (elo- ja syyskuussa aiemmat osat). Ensimmäinen teksti, ”Ympäristöahdistus tuo kirkoille tehtävän” (nro 33, elokuu) oli yleisjohdanto, joka sai aikaan tavallista enemmän lukijapalautetta, mistä olen hyvin iloinen. Toinen teksti, ”Miten ahdistus voi muuttua toivoksi” (nro 36, syyskuu) keskittyi lapsiin, nuoriin ja kasvatukseen. Kotimaa Pro-nettisivustolla julkaistiin käytännön ideoita. Molemmat tekstit poikivat mielipidekirjoitukset Kotimaahan. Tulkitsin ne positiivisiksi, mutta eräät seikat olisivat vaatineet jatkoselvitystä väärinymmärrysten poistamiseksi.

Tänään julkaistun kolmannen osan lähetin etukäteen luettavaksi kolmelle sielunhoidon tutkijalle, jotka kaikki antoivat arvokasta palautetta. Suuret kiitokset Juha Itkonen, Karoliina Nikula ja Isto Peltomäki. Oli myös ilo huomata, kuinka samoilla linjoilla olimme.

Erilaisten tunteiden ja niinsanotun ympäristöahdistuksen (eco-anxiety) käsittely on ollut pääteema viimeaikaisissa käytännön teksteissäni. Kirkonkello-nettilehteen kirjoitin luterilaisesta teologiasta ja tästä teemasta. Taustalla on Dialog-lehden akateeminen artikkelini ja toisaalta tuoreessa Armon Horisontit -kirjassa oleva artikkelini ”Luonto ja luterilaisuus”. Kyseessä on synodaalikirja eli kaikille papeille jaettava teos, jota tosin nyt reformaation merkkivuoden alla markkinoidaan kaikille muillekin. Tekstistä tehtiin yleistajuista. Esimerkiksi Kari Immosen artikkeli luterilaisuudesta ja suomalaisesta kulttuurista on hyvin kiinnostava.

Olisi kiinnostavaa tietää, mitä papiston synodaalikokouksissa keskusteltiin kirjasta ja luontoa käsittelevästä artikkelistani. Helsingin kokouksessa professori Jaana Hallamaa keskusteli aiheesta pääesitelmässään. Hallamaan syvälle kurottava esitelmä vaatisi laajemman kommentoinnin kuin mihin tässä valitettavasti ehdin. Sen kuitenkin totean, että painotan artikkelissa, joka käsittelee luterilaista kristinuskoa, nimenomaan kaikkien kristittyjen tarvetta kilvoitella ympäristövastuun suhteen. Lähtökohtana ei varsinaisesti ole eliittijoukkona oleminen, vaan rehellinen keskeneräisyys ja samalla aito pyrkimys parempaan.

Akateemisessa työssäni kirjoitan ekumeenisen ekoteologian historiaa. Sivututkimuksen aiheena ovat ilmastonmuutoksen psykologiset ja hengelliset ulottuvuudet, joihin ensi vuonna keskityn vielä enemmän. Ympäristöahdistuksesta kirjoitan ympäristökasvatuksen kannalta sekä englanniksi että suomeksi artikkeleissa, joiden on tarkoitus tulla julki talvella. Teemaa sivutaan myös Sitran sivuilta löytyvässä blogissani ja marraskuussa julkaistavassa verkkoartikkelissa. Yksi videokin on tulossa, mutta siitä lisää myöhemmin.

Tuomiokirkossa A Rochan ja seurakunnan yhteisessä Bongaa kirkolta -tapahtumassa pidetty saarna ”Ympäristöahdistus, toivo ja linnut” julkaistiin kesällä Sanansaattaja-lehdessä, jonka toimitus pyysi aiheen tiimoilta myös kolumnin (”Reformaation ja ympäristönsuojelun yhteys”, 6.10.). Teemaa käsitellään myös Hiljaisuuden ystävät -lehden artikkelissani ”Luontohengellisyys ja ympäristövastuu” (kesäkuu).

Tässä siis luettavaa kiinnostuneille. Jos haluat perehtyä muihin tämän vuoden kirjoituksiini, ekoteologiaa eri suunnista käsittelevät kolme akateemista artikkelia:
Rediscovery of Early Twentieth-Century Ecotheology

Malvern (1941) as a pioneering venture in Christian Ecotheology




Recognition and Ecological Theology

Ja muutama yleistajuinen teksti:
Pyhistä paikoista, teologia.fi
Paikan ja liikkeen merkitys (kirja-arvio, uskonnontutkija.fi)

P.S. Ekoteologian ulkopuolelta mainitsen Kytkin-lehden artikkelini, joka tarkastelee kirkkoon hiipinyttä asiakaspalvelun ja markkinoinnin kieltä. Teksti on samalla oma kommenttini kirkon tulevaisuuskomitean työhön, jonka tulokset vaikuttavat myös suomalaisen ekoteologian tulevaisuuteen. 

Suruhartaus vanhojen metsien hakkuiden johdosta

Hvitträsk, Kirkkonummi 12.5.2015
Järjestäjänä Kristillinen ympäristöyhdistys A Rocha
Hartauden piti Panu Pihkala
Musiikista vastasi Ilona Nyman

Alkusoitto: Järnefelt: Berceuse (kehtolaulu)

Alkusiunaus ja johdantosanat
1900-luvun alussa nuori arkkitehti Herman Gesellius kirjoitti Hvitträskin maastosta, johon hän rakensi erämaa-ateljeeta yhdessä Eliel Saarisen ja Armas Lindgrenin kanssa:
”Paikka on ehkä Suomen kaunein: mielenkiintoinen kalliovaltakunta, jota on siunattu jyrkänteillä ja siirtokivillä, ihana metsä, jossa on vanhoja mäntyjä ja kuusia ja niiden alla iso järvi jossa on kristallinkirkas vesi.” (Timo Tuomi: Eliel ja Eero Saarinen)

Tässä me seisomme kantojen ja hakkuusilpun päällä: tässä on se, mitä on jäljellä tuosta ihanasta metsästä. Me olemme kokoontuneet ilmaisemaan surua, kaipausta ja tyytymättömyyttä. Tämä metsä oli meille rakas ja monella tavalla arvokas. Nyt se on poissa, äkkiä, tyrmistyttävällä tavalla. Me olemme kokoontuneet hiljentymään ja jätämme metsälle hyvästejä. Kuulemme Raamatun sanaa ja mietteitä siitä. Meillä on myös mahdollisuus rukoilla yhdessä.

Olemme koolla ennen kaikkea tämän Hvitträskin kuusikon johdosta, mutta samalla ilmaisemme surua myös muiden vanhojen metsien hakkuiden johdosta. Muistamme Purunpään kiistoja lännessä ja Kainuun kiistoja pohjoisessa. Tänään on suomalaisuuden päivä: me rukoilemme ja toivomme, että suomalaiset ymmärtäisivät suojella metsiään.

Yhteislaulu: Katso meitä (san. Anna-Mari Kaskinen, säv. Jaakko Löytty)

Lukukappaleet
Kuulemme kolme lyhyttä raamatuntekstiä.

Valittakaa, sypressit! Setrit ovat kaatuneet, mahtavat puut on hävitetty. Valittakaa, Basanin tammet! Sankka metsä on sortunut. (Sakarja 11:2)

Jer. 12:4a: Kuinka kauan täytyy maan riutua, laidunten ruohon kuivettua? Villieläimet ja linnutkin katoavat ihmisten pahuuden tähden.

Room.8:22: Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa.

Puhe
Luomakunta huokaa ja vaikeroi, ihmisen pahuuden tähden. Sankka metsä on sortunut, villieläimet ja linnut ovat kadonneet. Näin käy, jos ihminen ei täytä Jumalalta saamaansa käskyä ”viljellä ja varjella” (1.Moos.2:15).

Tätä Hvitträskin metsää ei varjeltu, vaan se päätettiin kaataa. Tämä metsä oli lukuisten elämänmuotojen koti ja arvokas ekosysteemi. Tämä metsä oli monimuotoinen ja kaunis. Tämä metsä oli monelle ihmiselle tärkeä paikka virkistyä, rauhoittua, kerätä mustikoita ja sieniä ja jopa hiljentyä hengellisesti. Eliel ja Loja Saarisen sekä Herman Geselliuksen haudat ohjasivat omalta osaltaan myös hiljentymiseen. Hvitträskin alkuperäiset rakentajat ja omistajat rakastivat tätä luontoa, joka ympäröi kartanolinnaa. He ammensivat luonnosta aineksia työhönsä ja taiteeseensa, kuten Suomen taiteen kultakauden väki yleisesti teki.

Nyt Suomalaisuuden päivänä me muistamme yhä heidän saavutuksiaan suurella arvostuksella. Hvitträskissä vieraili maamme taitelijoiden kärkikuntaa, Sibeliuksesta ja Gallen-Kallelasta lähtien, ja myös kansainvälisiä taiteilijoita. Gesellius kuoli nuorena, mutta Armas Lindgren teki pitkän uran Suomessa, suunnitellen paljon myös kirkkoja ja niiden sisustuksia, ja Eliel Saarisesta tuli kansainvälisesti erittäin tunnettu arkkitehti sekä kaupunkisuunnittelija. Hän korosti rakennusten ja niiden ympäristön vuorovaikutusta sekä yhteennivoutumista, mikä oli myös Hvitträskin idea. Luonto täällä oli lähes koskematonta, kun viereinen Hvittorp ja pian Hvitträsk rakennettiin (Eliel Saarinen: Suomen Aika, toim. Marika Hausen), mutta rakentajat eivät suinkaan kaataneet kaikkia puita edes talojen vierestä. Rakennettu ympäristö ja luonnonympäristö kuuluivat yhteen. Sankan kuusikon keskelle Gesellius ja Saariset halusivat tulla myös haudatuiksi, ja pitkään he saivat levätä rauhassa.

Mutta mikä on maaston ja talojen suhde nyt? Millainen maisema ympäröi hautoja? Tämä hakkuiden toteutustapa on isku vasten Saarisen ja muiden aatteita. Hakkuiden toteutustavasta loistaa välinpitämättömyys ja pahimmillaan on myös epäilty taloudellista ahneutta. Turvallisuuteen voi yrittää vedota, mutta ihmiselämässä on kyse arvokkaiden asioiden säilyttämisestä ja turvallisuuden sopeuttamisesta niihin. Lapsikin elää periaatteessa turvassa, jos hänet lukitaan sisälle pehmustettuun huoneeseen eikä koskaan päästetä ulos. Mutta onko se sitä elämää, jota haluamme? Miten voisimme kulkea kansallispuistoissa, jos pelkäisimme kaikkia vanhoja puita?

Nyt ei kuulu linnun laulu, nyt eivät kukoista mustikat ja sienet ja metsäneläimet. Kotimaiset ja ulkomaiset matkailijat ovat pöyristyneitä. Moni tulee Hvitträskiin eräänlaiselle pyhiinvaellusmatkalle Eliel ja Eero Saarisen perintöä muistellen: Saariset ovat etenkin Amerikassa yhä erittäin arvostettuja ja Eero vietti lapsuutensa näissä maastoissa. Mitä nämä vierailijat ajattelevat, kun näkevät hakkuaukean hautojen vierellä? Millainen on se nykypäivän suomalaisuuden luontosuhde, joka ainakin virkamieskoneiston osalta mahdollistaa tällaisen toimintatavan?

Raamattu muistuttaa meitä siitä, että Jumalalla ja muulla luonnolla on oma suhde, jossa ihmisellä ei aina ole osaa. Maailma on Jumalan luoma ja Hänellä on sitä kohtaan omat suunnitelmansa. Ihmisellä on oikeus hankkia ravintoa luonnosta, mutta hänen on tarkkaan mietittävä, miten hän sen tekee. Hänen valtansa on annettua valtaa, sellaista valtaa jota omistaja antaa metsänvartijalle. Kerran omistaja tulee takaisin ja katsoo, miten metsänvartija on hoitanut sarkaansa. Psalmi 96 julistaa tuosta hetkestä: "Humiskoot ilosta metsien puut Herran edessä, sillä hän tulee tuomaan oikeutta maan päälle.”

Ehkä metsien hyvinvointi vaikuttaa tällä hetkellä nimenomaan lopunajalliselta, sellaiselta, jonka vain Jumala saa aikaan. Mutta on muistettava, että on tapahtunut myös hyvää: viimeisten sadan vuoden aikana on saatu sentään jotain suojeltua. Moni ihminen aidosti välittää metsistä ja haluaa toimia niiden puolesta. Siitä on osoituksena myös se, että me kaikki olemme tänään kokoontuneet tänne. Emme saa menettää kokonaan toivoamme, vaikka murheita riittää. Yhdessä meillä on mahdollisuus pyrkiä pelastamaan vanhoja metsiä. Järjestöjen, kuten Kirkkonummen ympäristöyhdistyksen tai Kristityt luonnon puolesta A Rochan kautta, pieni ihminen voi liittää vähät voimansa yhteen toisten kanssa. Toivottavasti tämä Hvitträskin surullinen tapaus herättää ihmiset ajattelemaan, missä mennään, ja toimimaan tilanteen parantamiseksi.

Hakkuuaukean surun keskeltä meidän tulee kääntää katseemme kohti tulevaisuutta. Meidän tulee yrittää kasvattaa lapsemme ymmärtämään luontosuhteen syvä merkitys, jotta he haluaisivat, osaisivat ja jaksaisivat taistella luonnon puolesta. Kristityille kyse on paitsi Jumalan tahdon toteuttamisesta, myös jumalasuhteestamme. Mahtavan luonnon keskellä ihminen voi kasvaa myös Jumalan suuruuden tuntemiseen, ja käänteisesti: kun ihminen ei voi olla mahtavissa maastoissa, hän käy helposti omavaltaiseksi ja toisaalta onnettomaksi. Luonto voi kasvattaa Jumalan tuntemisessa, vaikkei luonto suoraan kerro kaikkea Jumalasta ja Hänen tahdostaan. Sitä varten meillä on Raamattu, kirkko ja rukous. Lohtunamme myös näiden Hvitträskin hakkuiden äärellä on se, että saamme jäädä Jumalan haltuun kaikissa tilanteissa, myös surun ja murheen ja taistelun keskellä.

Yhteislaulu: Jeesus, metsän heleydessä (san. Leena Ravantti, säv. Sheldon Ylioja, Uusia virsiä –kirjasta)

Hiljainen hetki
Vietämme hiljaisen hetken hakattujen vanhojen metsien puolesta.

Rukousjakso
Herra, me seisomme kantojen ja hakkuujätteen keskellä.
Me olemme surullisia siitä, että tämä metsä on tuhottu; me olemme murheellisia siitä, että niin monet vanhat metsät on tuhottu.
Taivaallinen Isämme, armahda meitä ja luomakuntaasi.
Anna päättäjille viisautta, herkkyyttä ja rohkeutta, jotta he voisivat tehdä päätöksiä luomakuntasi parhaaksi.
Anna meille jokaiselle voimia ja kestävyyttä taistella paremman maailman puolesta.
Jeesus Kristus, sinä yritit muuttaa maailmaa ja päädyit ristille. Kuitenkin Sinä lopulta voitit. Anna ylösnousemuksesi voiman olla virtalähteenämme. Johdata meitä jokaista sillä tiellä, jolle olet meidät kutsunut. Kuule meitä, kun me rukoilemme niin kuin sinä itse meitä opetit.

Isä meidän

Herran siunaus

Loppumusiikki

Vapaaehtoinen käynti haudoilla

---
Lisätietoja Hvitträskin hakkuista ja linkkejä: http://panun-ajatus.blogspot.fi/2015/05/kuka-tuhosi-hvittraskin-metsan.html

Yhteisen suremisen eli lamentaation merkitystä ympäristötuhojen suhteen avataan syksyn 2014 iltahartaudessa:
http://evl.fi/hartaudet.nsf/webhartaus?ReadForm&type=ilta&id=706CBDAB8104739FC2257DA2004B0ABA 

Virikkeitä löytyy kirjasta Luontokirkkovuosi, etenkin luvuista Pahaa jälkeä ja Ristinpuu

Vihreät riparit -kirjan hedelmiä

”Esitän karun väitteen: jos ja kun ihminen vieraantuu luonnosta, hänen jumalakuvansa helposti vääristyy. Luonto on olennainen pyhän kokemisen ympäristö. Jos ihminen viettää elämänsä pelkästään kaupungeissa, ihmisten rakennelmien keskellä, hän voi salakavalasti ajautua entistä syvemmälle siihen uskoon, että ihminen voi hallita kaikkea. Luonto muistuttaa meitä itseämme suuremmasta. Sen kauneus, jylhyys ja omituisuus ohjaavat meitä pohtimaan maailmaa itsemme tuolla puolen. Sen yhdistelmä jaloutta ja väkivaltaa ajaa meidät mysteerin syvyyksiin.”
- tekstistä Aava Jumala, Panu Pihkala, Vihreät riparit (Lasten Keskus ja Kirjapaja, toim. P. Pihkala ja Jarmo Kokkonen), s.88

Olen erittäin iloinen uudesta Vihreät riparit -kirjasta. Laaja kirjoittajajoukko jakaa ajatuksiaan, ideoitaan ja kokemuksiaan. Taittaja Suvi Sievilä muokkasi kokonaisuudesta ilmavan, värikkään ja helposti luettavan. Kirjan helmiä ovat mielestäni esimerkiksi seuraavat:

- Kari Kuula: Käänteinen luomiskertomus. Päivitetty ja parannettu versio Jörg Zinkin klassisesta Nurja luomiskertomus -tekstistä. Karin versio päättyy ratkaisevaan tilanteeseen ja kysymykseen: mitä ihminen tekee nyt?

- Tarja Halosen kirje rippikoululaisille. Jokaisella meistä on merkitys, Halonen muistuttaa.

- Kirkon ensimmäisen ympäristökasvatuspalkinnon tuore voittaja, Hannele Siltala kertoo siitä, miten eri työntekijäryhmät voivat olla yhteistyössä ripareilla.

Kirjoitin itse sangen monta lyhyehköä tekstiä kirjaan. Monet niistä ajatuksista, joita olen testannut eri puolilla Suomea pitäessäni luentoja ja koulutuksia, saivat nyt kirjallisen muodon. Kiitos kaikille, joiden kanssa käydyt keskustelut ovat hedelmöittäneet ajattelua. Nostan esiin muutaman oman tekstini:

Aava Jumala, josta alun lainaus on peräisin. Teksti nousee purjehdus- ja vaellusriparien kokemuksista. Perusajatus on se, kuinka maisemat ja maastot liittyvät yhteen jumalakuvien muokkaantumisen kanssa. Matkustan myös Rudolf Otton (ja väitöskirjastani tuttujen John Omanin ja Herbert H. Farmerin) ajattelumaastoon ja keskustelen siitä, miten tärkeää on saada kosketus itseä suurempaan – sellaiseen, joka on joskus myös pelottavaa. Järisyttävää ja kiehtovaa, kunnioitusta herättävää. Riparit voivat parhaimmillaan tarjota tähän turvallisen mahdollisuuden.

Väri, verkosto ja valtakunta: vihreiden riparien teologiaa. Etenkin viimeinen osio, valtakunta, on itselleni erityisen merkittävä. Olen ripareiden kasvatti ja aiemmalta ammatiltani niiden innokas järjestäjä. Yhä enemmän olen vakuuttunut siitä, kuinka keskeistä on se, että riparilla voi ilmentyä toisen maailman ääni, näky ja hetkellinen todeksieläminen. Rippikoulu voi olla vastakulttuuria. Elämän merkitys löytyy muualta kuin kuluttamisesta ja aineellisesta rikastumisesta.

Leirikeskus-osioon sisällytin monia ideoita, jotka liittyvät laajemminkin kirkon ympäristötyön mahdollisuuksiin. Niistä keskustellessa esimerkiksi Matti ”Nitti” Nieminen on ollut tärkeä kumppani. Elämä on leiri -tekstissä myös pyhiinvaellusajattelu yhdistyy aihepiiriin.

Toivottavasti kirja löytää paikkansa. Saa suositella myös tuttaville ja lähellä oleville seurakunnille sekä kirjastoille!

Radiohartauksia luonnosta

Torstain iltahartauksien yleisteemana on tällä hetkellä luonto. Itse puhun neljä kertaa:
7.8. Meren rannalla
14.8. Libanonin setrit
30.10. Ympäristöahdistus
6.11. (to be announced)

YLE radio 1 klo 18.50.
Keskustelumahdollisuus tässä blogissa ja Facebookin tapahtumasivulla

Käsikirjoitukset, sisältäen ylimääräisiä raamattuviitteitä:
http://www.evl.fi/kappeli/radiohartaudet.html

Uutta ekoteologiaa

Viime vuoden sivutoimiset kirjoitustyöt ovat vähitellen ilmestyneet. Tässä kootusti tietoa niistä.

Toistaiseksi merkittävin akateeminen tekstini ekoteologiasta, ennen väitöskirjaa, ilmestyi Modernin teologian suuntauksia –kirjassa. Artikkeli sisältää sellaistakin tietoa, jota ei väitöskirjaan tule, sillä artikkeli keskittyy yleisesityksen antamiseen. Kirjasta löydät tietoa myös monista muista kiinnostavista teologisista suuntauksista.

Eläimet ja kristinusko –materiaali antaa lyhyen yleisesityksen aiheesta, joka on usein jätetty paitsioon. Eläimet ovat kaikkialla ympärillämme, huomasimme sitä tai emme. Netistä löytyvästä vihkosesta löydät pohdittavaa ja vinkkejä kirjallisuudesta. Seurakuntien kasvatus- ja rippikoulutyötä varten on tehty myös tehtävämoniste. Toivottavasti Vihreät riparit –aate leviää edelleen!

Kristityt luonnon puolesta –lehden tuore numero esittelee kansainvälistä kristillistä ympäristötyötä. Erityisesittelyssä on A Rocha International, joka täytti 30 vuotta. Itse kirjoitin liuskekaasusta, joka on paljon haitallisempaa kuin suomalaisessa mediassa on tuotu esiin, sekä paikan teologiasta. Paikkojen merkitys avaa kiinnostavia näkökulmia aikojen muuttumiseen. Kuka laulaa nykyään kotiseutulauluja? Mistä löytyy enää persoonallisia huoltoasemia tai majataloja? Mitä paikkojen arvostus (tai sen puute) kertoo luonnon arvotuksesta?

Ennen joulua pusersin muutaman vieraskynän, jotka ilmestyivät alkuvuodesta. Hyvejohtajuus.fi –sivuston teksti keskittyy sivuston nimen mukaisiin teemoihin. Areiopagi.fi –nettilehti käsittelee luonnontieteiden ja kristinuskon suhdetta. Oma tekstini kertoo ekoteologian ja religion and science –alan suhteesta.