”Esitän karun väitteen: jos ja kun ihminen vieraantuu luonnosta, hänen jumalakuvansa helposti vääristyy. Luonto on olennainen pyhän kokemisen ympäristö. Jos ihminen viettää elämänsä pelkästään kaupungeissa, ihmisten rakennelmien keskellä, hän voi salakavalasti ajautua entistä syvemmälle siihen uskoon, että ihminen voi hallita kaikkea. Luonto muistuttaa meitä itseämme suuremmasta. Sen kauneus, jylhyys ja omituisuus ohjaavat meitä pohtimaan maailmaa itsemme tuolla puolen. Sen yhdistelmä jaloutta ja väkivaltaa ajaa meidät mysteerin syvyyksiin.”
- tekstistä Aava Jumala, Panu Pihkala, Vihreät riparit (Lasten Keskus ja Kirjapaja, toim. P. Pihkala ja Jarmo Kokkonen), s.88
Olen erittäin iloinen uudesta Vihreät riparit -kirjasta. Laaja kirjoittajajoukko jakaa ajatuksiaan, ideoitaan ja kokemuksiaan. Taittaja Suvi Sievilä muokkasi kokonaisuudesta ilmavan, värikkään ja helposti luettavan. Kirjan helmiä ovat mielestäni esimerkiksi seuraavat:
- Kari Kuula: Käänteinen luomiskertomus. Päivitetty ja parannettu versio Jörg Zinkin klassisesta Nurja luomiskertomus -tekstistä. Karin versio päättyy ratkaisevaan tilanteeseen ja kysymykseen: mitä ihminen tekee nyt?
- Tarja Halosen kirje rippikoululaisille. Jokaisella meistä on merkitys, Halonen muistuttaa.
- Kirkon ensimmäisen ympäristökasvatuspalkinnon tuore voittaja, Hannele Siltala kertoo siitä, miten eri työntekijäryhmät voivat olla yhteistyössä ripareilla.
Kirjoitin itse sangen monta lyhyehköä tekstiä kirjaan. Monet niistä ajatuksista, joita olen testannut eri puolilla Suomea pitäessäni luentoja ja koulutuksia, saivat nyt kirjallisen muodon. Kiitos kaikille, joiden kanssa käydyt keskustelut ovat hedelmöittäneet ajattelua. Nostan esiin muutaman oman tekstini:
Aava Jumala, josta alun lainaus on peräisin. Teksti nousee purjehdus- ja vaellusriparien kokemuksista. Perusajatus on se, kuinka maisemat ja maastot liittyvät yhteen jumalakuvien muokkaantumisen kanssa. Matkustan myös Rudolf Otton (ja väitöskirjastani tuttujen John Omanin ja Herbert H. Farmerin) ajattelumaastoon ja keskustelen siitä, miten tärkeää on saada kosketus itseä suurempaan – sellaiseen, joka on joskus myös pelottavaa. Järisyttävää ja kiehtovaa, kunnioitusta herättävää. Riparit voivat parhaimmillaan tarjota tähän turvallisen mahdollisuuden.
Väri, verkosto ja valtakunta: vihreiden riparien teologiaa. Etenkin viimeinen osio, valtakunta, on itselleni erityisen merkittävä. Olen ripareiden kasvatti ja aiemmalta ammatiltani niiden innokas järjestäjä. Yhä enemmän olen vakuuttunut siitä, kuinka keskeistä on se, että riparilla voi ilmentyä toisen maailman ääni, näky ja hetkellinen todeksieläminen. Rippikoulu voi olla vastakulttuuria. Elämän merkitys löytyy muualta kuin kuluttamisesta ja aineellisesta rikastumisesta.
Leirikeskus-osioon sisällytin monia ideoita, jotka liittyvät laajemminkin kirkon ympäristötyön mahdollisuuksiin. Niistä keskustellessa esimerkiksi Matti ”Nitti” Nieminen on ollut tärkeä kumppani. Elämä on leiri -tekstissä myös pyhiinvaellusajattelu yhdistyy aihepiiriin.
Toivottavasti kirja löytää paikkansa. Saa suositella myös tuttaville ja lähellä oleville seurakunnille sekä kirjastoille!
On hyvä, että kirkko on herännyt kantamaan vastuuta ympäristöstä. Rippikoululaisille on saatava lisää hyviä kirjoja, jotka puhuvat kristityn suhteesta luontoon. Panu Pihkalan kirjan Luonto ja Raamattu löysin kirjastosta. Itseäni on rohkaissut uskossani Pauliina Kainulaisen toimittama kirja Pyhän kosketus luonnossa ja Juhani Veikkolan kirja Yhdessä luomakunnan kanssa.
VastaaPoista