Uusia tekstejä ympäristöstä ja teologiasta

Tänään torstaina 26.10. ilmestyy Kotimaa-lehdessä esseeni ”Suru ympäristöstä nousee syvältä”, joka käsittelee tarvetta kohdata erilaisia tunteita ympäristötuhoihin liittyen.

Kyseessä on kolmas tekstini ympäristöahdistusta käsittelevässä sarjassa (elo- ja syyskuussa aiemmat osat). Ensimmäinen teksti, ”Ympäristöahdistus tuo kirkoille tehtävän” (nro 33, elokuu) oli yleisjohdanto, joka sai aikaan tavallista enemmän lukijapalautetta, mistä olen hyvin iloinen. Toinen teksti, ”Miten ahdistus voi muuttua toivoksi” (nro 36, syyskuu) keskittyi lapsiin, nuoriin ja kasvatukseen. Kotimaa Pro-nettisivustolla julkaistiin käytännön ideoita. Molemmat tekstit poikivat mielipidekirjoitukset Kotimaahan. Tulkitsin ne positiivisiksi, mutta eräät seikat olisivat vaatineet jatkoselvitystä väärinymmärrysten poistamiseksi.

Tänään julkaistun kolmannen osan lähetin etukäteen luettavaksi kolmelle sielunhoidon tutkijalle, jotka kaikki antoivat arvokasta palautetta. Suuret kiitokset Juha Itkonen, Karoliina Nikula ja Isto Peltomäki. Oli myös ilo huomata, kuinka samoilla linjoilla olimme.

Erilaisten tunteiden ja niinsanotun ympäristöahdistuksen (eco-anxiety) käsittely on ollut pääteema viimeaikaisissa käytännön teksteissäni. Kirkonkello-nettilehteen kirjoitin luterilaisesta teologiasta ja tästä teemasta. Taustalla on Dialog-lehden akateeminen artikkelini ja toisaalta tuoreessa Armon Horisontit -kirjassa oleva artikkelini ”Luonto ja luterilaisuus”. Kyseessä on synodaalikirja eli kaikille papeille jaettava teos, jota tosin nyt reformaation merkkivuoden alla markkinoidaan kaikille muillekin. Tekstistä tehtiin yleistajuista. Esimerkiksi Kari Immosen artikkeli luterilaisuudesta ja suomalaisesta kulttuurista on hyvin kiinnostava.

Olisi kiinnostavaa tietää, mitä papiston synodaalikokouksissa keskusteltiin kirjasta ja luontoa käsittelevästä artikkelistani. Helsingin kokouksessa professori Jaana Hallamaa keskusteli aiheesta pääesitelmässään. Hallamaan syvälle kurottava esitelmä vaatisi laajemman kommentoinnin kuin mihin tässä valitettavasti ehdin. Sen kuitenkin totean, että painotan artikkelissa, joka käsittelee luterilaista kristinuskoa, nimenomaan kaikkien kristittyjen tarvetta kilvoitella ympäristövastuun suhteen. Lähtökohtana ei varsinaisesti ole eliittijoukkona oleminen, vaan rehellinen keskeneräisyys ja samalla aito pyrkimys parempaan.

Akateemisessa työssäni kirjoitan ekumeenisen ekoteologian historiaa. Sivututkimuksen aiheena ovat ilmastonmuutoksen psykologiset ja hengelliset ulottuvuudet, joihin ensi vuonna keskityn vielä enemmän. Ympäristöahdistuksesta kirjoitan ympäristökasvatuksen kannalta sekä englanniksi että suomeksi artikkeleissa, joiden on tarkoitus tulla julki talvella. Teemaa sivutaan myös Sitran sivuilta löytyvässä blogissani ja marraskuussa julkaistavassa verkkoartikkelissa. Yksi videokin on tulossa, mutta siitä lisää myöhemmin.

Tuomiokirkossa A Rochan ja seurakunnan yhteisessä Bongaa kirkolta -tapahtumassa pidetty saarna ”Ympäristöahdistus, toivo ja linnut” julkaistiin kesällä Sanansaattaja-lehdessä, jonka toimitus pyysi aiheen tiimoilta myös kolumnin (”Reformaation ja ympäristönsuojelun yhteys”, 6.10.). Teemaa käsitellään myös Hiljaisuuden ystävät -lehden artikkelissani ”Luontohengellisyys ja ympäristövastuu” (kesäkuu).

Tässä siis luettavaa kiinnostuneille. Jos haluat perehtyä muihin tämän vuoden kirjoituksiini, ekoteologiaa eri suunnista käsittelevät kolme akateemista artikkelia:
Rediscovery of Early Twentieth-Century Ecotheology

Malvern (1941) as a pioneering venture in Christian Ecotheology




Recognition and Ecological Theology

Ja muutama yleistajuinen teksti:
Pyhistä paikoista, teologia.fi
Paikan ja liikkeen merkitys (kirja-arvio, uskonnontutkija.fi)

P.S. Ekoteologian ulkopuolelta mainitsen Kytkin-lehden artikkelini, joka tarkastelee kirkkoon hiipinyttä asiakaspalvelun ja markkinoinnin kieltä. Teksti on samalla oma kommenttini kirkon tulevaisuuskomitean työhön, jonka tulokset vaikuttavat myös suomalaisen ekoteologian tulevaisuuteen.