Tänään torstaina 26.10. ilmestyy Kotimaa-lehdessä esseeni ”Suru ympäristöstä nousee syvältä”, joka käsittelee tarvetta kohdata erilaisia tunteita ympäristötuhoihin liittyen.
Kyseessä on kolmas tekstini ympäristöahdistusta käsittelevässä sarjassa (elo- ja syyskuussa aiemmat osat). Ensimmäinen teksti, ”Ympäristöahdistus tuo kirkoille tehtävän” (nro 33, elokuu) oli yleisjohdanto, joka sai aikaan tavallista enemmän lukijapalautetta, mistä olen hyvin iloinen. Toinen teksti, ”Miten ahdistus voi muuttua toivoksi” (nro 36, syyskuu) keskittyi lapsiin, nuoriin ja kasvatukseen. Kotimaa Pro-nettisivustolla julkaistiin käytännön ideoita. Molemmat tekstit poikivat mielipidekirjoitukset Kotimaahan. Tulkitsin ne positiivisiksi, mutta eräät seikat olisivat vaatineet jatkoselvitystä väärinymmärrysten poistamiseksi.
Tänään julkaistun kolmannen osan lähetin etukäteen luettavaksi kolmelle sielunhoidon tutkijalle, jotka kaikki antoivat arvokasta palautetta. Suuret kiitokset Juha Itkonen, Karoliina Nikula ja Isto Peltomäki. Oli myös ilo huomata, kuinka samoilla linjoilla olimme.
Erilaisten tunteiden ja niinsanotun ympäristöahdistuksen (eco-anxiety) käsittely on ollut pääteema viimeaikaisissa käytännön teksteissäni. Kirkonkello-nettilehteen kirjoitin luterilaisesta teologiasta ja tästä teemasta. Taustalla on Dialog-lehden akateeminen artikkelini ja toisaalta tuoreessa Armon Horisontit -kirjassa oleva artikkelini ”Luonto ja luterilaisuus”. Kyseessä on synodaalikirja eli kaikille papeille jaettava teos, jota tosin nyt reformaation merkkivuoden alla markkinoidaan kaikille muillekin. Tekstistä tehtiin yleistajuista. Esimerkiksi Kari Immosen artikkeli luterilaisuudesta ja suomalaisesta kulttuurista on hyvin kiinnostava.
Olisi kiinnostavaa tietää, mitä papiston synodaalikokouksissa keskusteltiin kirjasta ja luontoa käsittelevästä artikkelistani. Helsingin kokouksessa professori Jaana Hallamaa keskusteli aiheesta pääesitelmässään. Hallamaan syvälle kurottava esitelmä vaatisi laajemman kommentoinnin kuin mihin tässä valitettavasti ehdin. Sen kuitenkin totean, että painotan artikkelissa, joka käsittelee luterilaista kristinuskoa, nimenomaan kaikkien kristittyjen tarvetta kilvoitella ympäristövastuun suhteen. Lähtökohtana ei varsinaisesti ole eliittijoukkona oleminen, vaan rehellinen keskeneräisyys ja samalla aito pyrkimys parempaan.
Akateemisessa työssäni kirjoitan ekumeenisen ekoteologian historiaa. Sivututkimuksen aiheena ovat ilmastonmuutoksen psykologiset ja hengelliset ulottuvuudet, joihin ensi vuonna keskityn vielä enemmän. Ympäristöahdistuksesta kirjoitan ympäristökasvatuksen kannalta sekä englanniksi että suomeksi artikkeleissa, joiden on tarkoitus tulla julki talvella. Teemaa sivutaan myös Sitran sivuilta löytyvässä blogissani ja marraskuussa julkaistavassa verkkoartikkelissa. Yksi videokin on tulossa, mutta siitä lisää myöhemmin.
Tuomiokirkossa A Rochan ja seurakunnan yhteisessä Bongaa kirkolta -tapahtumassa pidetty saarna ”Ympäristöahdistus, toivo ja linnut” julkaistiin kesällä Sanansaattaja-lehdessä, jonka toimitus pyysi aiheen tiimoilta myös kolumnin (”Reformaation ja ympäristönsuojelun yhteys”, 6.10.). Teemaa käsitellään myös Hiljaisuuden ystävät -lehden artikkelissani ”Luontohengellisyys ja ympäristövastuu” (kesäkuu).
Tässä siis luettavaa kiinnostuneille. Jos haluat perehtyä muihin tämän vuoden kirjoituksiini, ekoteologiaa eri suunnista käsittelevät kolme akateemista artikkelia:
Rediscovery of Early Twentieth-Century Ecotheology
Malvern (1941) as a pioneering venture in Christian Ecotheology
Recognition and Ecological Theology
Ja muutama yleistajuinen teksti:
Pyhistä paikoista, teologia.fi
Paikan ja liikkeen merkitys (kirja-arvio, uskonnontutkija.fi)
P.S. Ekoteologian ulkopuolelta mainitsen Kytkin-lehden artikkelini, joka tarkastelee kirkkoon hiipinyttä asiakaspalvelun ja markkinoinnin kieltä. Teksti on samalla oma kommenttini kirkon tulevaisuuskomitean työhön, jonka tulokset vaikuttavat myös suomalaisen ekoteologian tulevaisuuteen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suruhartaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suruhartaus. Näytä kaikki tekstit
torstai 27. lokakuuta 2016
keskiviikko 13. toukokuuta 2015
Suruhartaus vanhojen metsien hakkuiden johdosta
Hvitträsk, Kirkkonummi 12.5.2015
Järjestäjänä Kristillinen ympäristöyhdistys A Rocha
Hartauden piti Panu Pihkala
Musiikista vastasi Ilona Nyman
Alkusoitto: Järnefelt: Berceuse (kehtolaulu)
Alkusiunaus ja johdantosanat
1900-luvun alussa nuori arkkitehti Herman Gesellius kirjoitti Hvitträskin maastosta, johon hän rakensi erämaa-ateljeeta yhdessä Eliel Saarisen ja Armas Lindgrenin kanssa:
”Paikka on ehkä Suomen kaunein: mielenkiintoinen kalliovaltakunta, jota on siunattu jyrkänteillä ja siirtokivillä, ihana metsä, jossa on vanhoja mäntyjä ja kuusia ja niiden alla iso järvi jossa on kristallinkirkas vesi.” (Timo Tuomi: Eliel ja Eero Saarinen)
Tässä me seisomme kantojen ja hakkuusilpun päällä: tässä on se, mitä on jäljellä tuosta ihanasta metsästä. Me olemme kokoontuneet ilmaisemaan surua, kaipausta ja tyytymättömyyttä. Tämä metsä oli meille rakas ja monella tavalla arvokas. Nyt se on poissa, äkkiä, tyrmistyttävällä tavalla. Me olemme kokoontuneet hiljentymään ja jätämme metsälle hyvästejä. Kuulemme Raamatun sanaa ja mietteitä siitä. Meillä on myös mahdollisuus rukoilla yhdessä.
Olemme koolla ennen kaikkea tämän Hvitträskin kuusikon johdosta, mutta samalla ilmaisemme surua myös muiden vanhojen metsien hakkuiden johdosta. Muistamme Purunpään kiistoja lännessä ja Kainuun kiistoja pohjoisessa. Tänään on suomalaisuuden päivä: me rukoilemme ja toivomme, että suomalaiset ymmärtäisivät suojella metsiään.
Yhteislaulu: Katso meitä (san. Anna-Mari Kaskinen, säv. Jaakko Löytty)
Lukukappaleet
Kuulemme kolme lyhyttä raamatuntekstiä.
Valittakaa, sypressit! Setrit ovat kaatuneet, mahtavat puut on hävitetty. Valittakaa, Basanin tammet! Sankka metsä on sortunut. (Sakarja 11:2)
Jer. 12:4a: Kuinka kauan täytyy maan riutua, laidunten ruohon kuivettua? Villieläimet ja linnutkin katoavat ihmisten pahuuden tähden.
Room.8:22: Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa.
Puhe
Luomakunta huokaa ja vaikeroi, ihmisen pahuuden tähden. Sankka metsä on sortunut, villieläimet ja linnut ovat kadonneet. Näin käy, jos ihminen ei täytä Jumalalta saamaansa käskyä ”viljellä ja varjella” (1.Moos.2:15).
Tätä Hvitträskin metsää ei varjeltu, vaan se päätettiin kaataa. Tämä metsä oli lukuisten elämänmuotojen koti ja arvokas ekosysteemi. Tämä metsä oli monimuotoinen ja kaunis. Tämä metsä oli monelle ihmiselle tärkeä paikka virkistyä, rauhoittua, kerätä mustikoita ja sieniä ja jopa hiljentyä hengellisesti. Eliel ja Loja Saarisen sekä Herman Geselliuksen haudat ohjasivat omalta osaltaan myös hiljentymiseen. Hvitträskin alkuperäiset rakentajat ja omistajat rakastivat tätä luontoa, joka ympäröi kartanolinnaa. He ammensivat luonnosta aineksia työhönsä ja taiteeseensa, kuten Suomen taiteen kultakauden väki yleisesti teki.
Nyt Suomalaisuuden päivänä me muistamme yhä heidän saavutuksiaan suurella arvostuksella. Hvitträskissä vieraili maamme taitelijoiden kärkikuntaa, Sibeliuksesta ja Gallen-Kallelasta lähtien, ja myös kansainvälisiä taiteilijoita. Gesellius kuoli nuorena, mutta Armas Lindgren teki pitkän uran Suomessa, suunnitellen paljon myös kirkkoja ja niiden sisustuksia, ja Eliel Saarisesta tuli kansainvälisesti erittäin tunnettu arkkitehti sekä kaupunkisuunnittelija. Hän korosti rakennusten ja niiden ympäristön vuorovaikutusta sekä yhteennivoutumista, mikä oli myös Hvitträskin idea. Luonto täällä oli lähes koskematonta, kun viereinen Hvittorp ja pian Hvitträsk rakennettiin (Eliel Saarinen: Suomen Aika, toim. Marika Hausen), mutta rakentajat eivät suinkaan kaataneet kaikkia puita edes talojen vierestä. Rakennettu ympäristö ja luonnonympäristö kuuluivat yhteen. Sankan kuusikon keskelle Gesellius ja Saariset halusivat tulla myös haudatuiksi, ja pitkään he saivat levätä rauhassa.
Mutta mikä on maaston ja talojen suhde nyt? Millainen maisema ympäröi hautoja? Tämä hakkuiden toteutustapa on isku vasten Saarisen ja muiden aatteita. Hakkuiden toteutustavasta loistaa välinpitämättömyys ja pahimmillaan on myös epäilty taloudellista ahneutta. Turvallisuuteen voi yrittää vedota, mutta ihmiselämässä on kyse arvokkaiden asioiden säilyttämisestä ja turvallisuuden sopeuttamisesta niihin. Lapsikin elää periaatteessa turvassa, jos hänet lukitaan sisälle pehmustettuun huoneeseen eikä koskaan päästetä ulos. Mutta onko se sitä elämää, jota haluamme? Miten voisimme kulkea kansallispuistoissa, jos pelkäisimme kaikkia vanhoja puita?
Nyt ei kuulu linnun laulu, nyt eivät kukoista mustikat ja sienet ja metsäneläimet. Kotimaiset ja ulkomaiset matkailijat ovat pöyristyneitä. Moni tulee Hvitträskiin eräänlaiselle pyhiinvaellusmatkalle Eliel ja Eero Saarisen perintöä muistellen: Saariset ovat etenkin Amerikassa yhä erittäin arvostettuja ja Eero vietti lapsuutensa näissä maastoissa. Mitä nämä vierailijat ajattelevat, kun näkevät hakkuaukean hautojen vierellä? Millainen on se nykypäivän suomalaisuuden luontosuhde, joka ainakin virkamieskoneiston osalta mahdollistaa tällaisen toimintatavan?
Raamattu muistuttaa meitä siitä, että Jumalalla ja muulla luonnolla on oma suhde, jossa ihmisellä ei aina ole osaa. Maailma on Jumalan luoma ja Hänellä on sitä kohtaan omat suunnitelmansa. Ihmisellä on oikeus hankkia ravintoa luonnosta, mutta hänen on tarkkaan mietittävä, miten hän sen tekee. Hänen valtansa on annettua valtaa, sellaista valtaa jota omistaja antaa metsänvartijalle. Kerran omistaja tulee takaisin ja katsoo, miten metsänvartija on hoitanut sarkaansa. Psalmi 96 julistaa tuosta hetkestä: "Humiskoot ilosta metsien puut Herran edessä, sillä hän tulee tuomaan oikeutta maan päälle.”
Ehkä metsien hyvinvointi vaikuttaa tällä hetkellä nimenomaan lopunajalliselta, sellaiselta, jonka vain Jumala saa aikaan. Mutta on muistettava, että on tapahtunut myös hyvää: viimeisten sadan vuoden aikana on saatu sentään jotain suojeltua. Moni ihminen aidosti välittää metsistä ja haluaa toimia niiden puolesta. Siitä on osoituksena myös se, että me kaikki olemme tänään kokoontuneet tänne. Emme saa menettää kokonaan toivoamme, vaikka murheita riittää. Yhdessä meillä on mahdollisuus pyrkiä pelastamaan vanhoja metsiä. Järjestöjen, kuten Kirkkonummen ympäristöyhdistyksen tai Kristityt luonnon puolesta A Rochan kautta, pieni ihminen voi liittää vähät voimansa yhteen toisten kanssa. Toivottavasti tämä Hvitträskin surullinen tapaus herättää ihmiset ajattelemaan, missä mennään, ja toimimaan tilanteen parantamiseksi.
Hakkuuaukean surun keskeltä meidän tulee kääntää katseemme kohti tulevaisuutta. Meidän tulee yrittää kasvattaa lapsemme ymmärtämään luontosuhteen syvä merkitys, jotta he haluaisivat, osaisivat ja jaksaisivat taistella luonnon puolesta. Kristityille kyse on paitsi Jumalan tahdon toteuttamisesta, myös jumalasuhteestamme. Mahtavan luonnon keskellä ihminen voi kasvaa myös Jumalan suuruuden tuntemiseen, ja käänteisesti: kun ihminen ei voi olla mahtavissa maastoissa, hän käy helposti omavaltaiseksi ja toisaalta onnettomaksi. Luonto voi kasvattaa Jumalan tuntemisessa, vaikkei luonto suoraan kerro kaikkea Jumalasta ja Hänen tahdostaan. Sitä varten meillä on Raamattu, kirkko ja rukous. Lohtunamme myös näiden Hvitträskin hakkuiden äärellä on se, että saamme jäädä Jumalan haltuun kaikissa tilanteissa, myös surun ja murheen ja taistelun keskellä.
Yhteislaulu: Jeesus, metsän heleydessä (san. Leena Ravantti, säv. Sheldon Ylioja, Uusia virsiä –kirjasta)
Hiljainen hetki
Vietämme hiljaisen hetken hakattujen vanhojen metsien puolesta.
Rukousjakso
Herra, me seisomme kantojen ja hakkuujätteen keskellä.
Me olemme surullisia siitä, että tämä metsä on tuhottu; me olemme murheellisia siitä, että niin monet vanhat metsät on tuhottu.
Taivaallinen Isämme, armahda meitä ja luomakuntaasi.
Anna päättäjille viisautta, herkkyyttä ja rohkeutta, jotta he voisivat tehdä päätöksiä luomakuntasi parhaaksi.
Anna meille jokaiselle voimia ja kestävyyttä taistella paremman maailman puolesta.
Jeesus Kristus, sinä yritit muuttaa maailmaa ja päädyit ristille. Kuitenkin Sinä lopulta voitit. Anna ylösnousemuksesi voiman olla virtalähteenämme. Johdata meitä jokaista sillä tiellä, jolle olet meidät kutsunut. Kuule meitä, kun me rukoilemme niin kuin sinä itse meitä opetit.
Isä meidän
Herran siunaus
Loppumusiikki
Vapaaehtoinen käynti haudoilla
---
Lisätietoja Hvitträskin hakkuista ja linkkejä: http://
Yhteisen suremisen eli lamentaation merkitystä ympäristötuhojen suhteen avataan syksyn 2014 iltahartaudessa:
http://evl.fi/hartaudet.nsf/webhartaus?ReadForm&type=ilta&id=706CBDAB8104739FC2257DA2004B0ABA
Virikkeitä löytyy kirjasta Luontokirkkovuosi, etenkin luvuista Pahaa jälkeä ja Ristinpuu
Järjestäjänä Kristillinen ympäristöyhdistys A Rocha
Hartauden piti Panu Pihkala
Musiikista vastasi Ilona Nyman
Alkusoitto: Järnefelt: Berceuse (kehtolaulu)
Alkusiunaus ja johdantosanat
1900-luvun alussa nuori arkkitehti Herman Gesellius kirjoitti Hvitträskin maastosta, johon hän rakensi erämaa-ateljeeta yhdessä Eliel Saarisen ja Armas Lindgrenin kanssa:
”Paikka on ehkä Suomen kaunein: mielenkiintoinen kalliovaltakunta, jota on siunattu jyrkänteillä ja siirtokivillä, ihana metsä, jossa on vanhoja mäntyjä ja kuusia ja niiden alla iso järvi jossa on kristallinkirkas vesi.” (Timo Tuomi: Eliel ja Eero Saarinen)
Tässä me seisomme kantojen ja hakkuusilpun päällä: tässä on se, mitä on jäljellä tuosta ihanasta metsästä. Me olemme kokoontuneet ilmaisemaan surua, kaipausta ja tyytymättömyyttä. Tämä metsä oli meille rakas ja monella tavalla arvokas. Nyt se on poissa, äkkiä, tyrmistyttävällä tavalla. Me olemme kokoontuneet hiljentymään ja jätämme metsälle hyvästejä. Kuulemme Raamatun sanaa ja mietteitä siitä. Meillä on myös mahdollisuus rukoilla yhdessä.
Olemme koolla ennen kaikkea tämän Hvitträskin kuusikon johdosta, mutta samalla ilmaisemme surua myös muiden vanhojen metsien hakkuiden johdosta. Muistamme Purunpään kiistoja lännessä ja Kainuun kiistoja pohjoisessa. Tänään on suomalaisuuden päivä: me rukoilemme ja toivomme, että suomalaiset ymmärtäisivät suojella metsiään.
Yhteislaulu: Katso meitä (san. Anna-Mari Kaskinen, säv. Jaakko Löytty)
Lukukappaleet
Kuulemme kolme lyhyttä raamatuntekstiä.
Valittakaa, sypressit! Setrit ovat kaatuneet, mahtavat puut on hävitetty. Valittakaa, Basanin tammet! Sankka metsä on sortunut. (Sakarja 11:2)
Jer. 12:4a: Kuinka kauan täytyy maan riutua, laidunten ruohon kuivettua? Villieläimet ja linnutkin katoavat ihmisten pahuuden tähden.
Room.8:22: Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa.
Puhe
Luomakunta huokaa ja vaikeroi, ihmisen pahuuden tähden. Sankka metsä on sortunut, villieläimet ja linnut ovat kadonneet. Näin käy, jos ihminen ei täytä Jumalalta saamaansa käskyä ”viljellä ja varjella” (1.Moos.2:15).
Tätä Hvitträskin metsää ei varjeltu, vaan se päätettiin kaataa. Tämä metsä oli lukuisten elämänmuotojen koti ja arvokas ekosysteemi. Tämä metsä oli monimuotoinen ja kaunis. Tämä metsä oli monelle ihmiselle tärkeä paikka virkistyä, rauhoittua, kerätä mustikoita ja sieniä ja jopa hiljentyä hengellisesti. Eliel ja Loja Saarisen sekä Herman Geselliuksen haudat ohjasivat omalta osaltaan myös hiljentymiseen. Hvitträskin alkuperäiset rakentajat ja omistajat rakastivat tätä luontoa, joka ympäröi kartanolinnaa. He ammensivat luonnosta aineksia työhönsä ja taiteeseensa, kuten Suomen taiteen kultakauden väki yleisesti teki.
Nyt Suomalaisuuden päivänä me muistamme yhä heidän saavutuksiaan suurella arvostuksella. Hvitträskissä vieraili maamme taitelijoiden kärkikuntaa, Sibeliuksesta ja Gallen-Kallelasta lähtien, ja myös kansainvälisiä taiteilijoita. Gesellius kuoli nuorena, mutta Armas Lindgren teki pitkän uran Suomessa, suunnitellen paljon myös kirkkoja ja niiden sisustuksia, ja Eliel Saarisesta tuli kansainvälisesti erittäin tunnettu arkkitehti sekä kaupunkisuunnittelija. Hän korosti rakennusten ja niiden ympäristön vuorovaikutusta sekä yhteennivoutumista, mikä oli myös Hvitträskin idea. Luonto täällä oli lähes koskematonta, kun viereinen Hvittorp ja pian Hvitträsk rakennettiin (Eliel Saarinen: Suomen Aika, toim. Marika Hausen), mutta rakentajat eivät suinkaan kaataneet kaikkia puita edes talojen vierestä. Rakennettu ympäristö ja luonnonympäristö kuuluivat yhteen. Sankan kuusikon keskelle Gesellius ja Saariset halusivat tulla myös haudatuiksi, ja pitkään he saivat levätä rauhassa.
Mutta mikä on maaston ja talojen suhde nyt? Millainen maisema ympäröi hautoja? Tämä hakkuiden toteutustapa on isku vasten Saarisen ja muiden aatteita. Hakkuiden toteutustavasta loistaa välinpitämättömyys ja pahimmillaan on myös epäilty taloudellista ahneutta. Turvallisuuteen voi yrittää vedota, mutta ihmiselämässä on kyse arvokkaiden asioiden säilyttämisestä ja turvallisuuden sopeuttamisesta niihin. Lapsikin elää periaatteessa turvassa, jos hänet lukitaan sisälle pehmustettuun huoneeseen eikä koskaan päästetä ulos. Mutta onko se sitä elämää, jota haluamme? Miten voisimme kulkea kansallispuistoissa, jos pelkäisimme kaikkia vanhoja puita?
Nyt ei kuulu linnun laulu, nyt eivät kukoista mustikat ja sienet ja metsäneläimet. Kotimaiset ja ulkomaiset matkailijat ovat pöyristyneitä. Moni tulee Hvitträskiin eräänlaiselle pyhiinvaellusmatkalle Eliel ja Eero Saarisen perintöä muistellen: Saariset ovat etenkin Amerikassa yhä erittäin arvostettuja ja Eero vietti lapsuutensa näissä maastoissa. Mitä nämä vierailijat ajattelevat, kun näkevät hakkuaukean hautojen vierellä? Millainen on se nykypäivän suomalaisuuden luontosuhde, joka ainakin virkamieskoneiston osalta mahdollistaa tällaisen toimintatavan?
Raamattu muistuttaa meitä siitä, että Jumalalla ja muulla luonnolla on oma suhde, jossa ihmisellä ei aina ole osaa. Maailma on Jumalan luoma ja Hänellä on sitä kohtaan omat suunnitelmansa. Ihmisellä on oikeus hankkia ravintoa luonnosta, mutta hänen on tarkkaan mietittävä, miten hän sen tekee. Hänen valtansa on annettua valtaa, sellaista valtaa jota omistaja antaa metsänvartijalle. Kerran omistaja tulee takaisin ja katsoo, miten metsänvartija on hoitanut sarkaansa. Psalmi 96 julistaa tuosta hetkestä: "Humiskoot ilosta metsien puut Herran edessä, sillä hän tulee tuomaan oikeutta maan päälle.”
Ehkä metsien hyvinvointi vaikuttaa tällä hetkellä nimenomaan lopunajalliselta, sellaiselta, jonka vain Jumala saa aikaan. Mutta on muistettava, että on tapahtunut myös hyvää: viimeisten sadan vuoden aikana on saatu sentään jotain suojeltua. Moni ihminen aidosti välittää metsistä ja haluaa toimia niiden puolesta. Siitä on osoituksena myös se, että me kaikki olemme tänään kokoontuneet tänne. Emme saa menettää kokonaan toivoamme, vaikka murheita riittää. Yhdessä meillä on mahdollisuus pyrkiä pelastamaan vanhoja metsiä. Järjestöjen, kuten Kirkkonummen ympäristöyhdistyksen tai Kristityt luonnon puolesta A Rochan kautta, pieni ihminen voi liittää vähät voimansa yhteen toisten kanssa. Toivottavasti tämä Hvitträskin surullinen tapaus herättää ihmiset ajattelemaan, missä mennään, ja toimimaan tilanteen parantamiseksi.
Hakkuuaukean surun keskeltä meidän tulee kääntää katseemme kohti tulevaisuutta. Meidän tulee yrittää kasvattaa lapsemme ymmärtämään luontosuhteen syvä merkitys, jotta he haluaisivat, osaisivat ja jaksaisivat taistella luonnon puolesta. Kristityille kyse on paitsi Jumalan tahdon toteuttamisesta, myös jumalasuhteestamme. Mahtavan luonnon keskellä ihminen voi kasvaa myös Jumalan suuruuden tuntemiseen, ja käänteisesti: kun ihminen ei voi olla mahtavissa maastoissa, hän käy helposti omavaltaiseksi ja toisaalta onnettomaksi. Luonto voi kasvattaa Jumalan tuntemisessa, vaikkei luonto suoraan kerro kaikkea Jumalasta ja Hänen tahdostaan. Sitä varten meillä on Raamattu, kirkko ja rukous. Lohtunamme myös näiden Hvitträskin hakkuiden äärellä on se, että saamme jäädä Jumalan haltuun kaikissa tilanteissa, myös surun ja murheen ja taistelun keskellä.
Yhteislaulu: Jeesus, metsän heleydessä (san. Leena Ravantti, säv. Sheldon Ylioja, Uusia virsiä –kirjasta)
Hiljainen hetki
Vietämme hiljaisen hetken hakattujen vanhojen metsien puolesta.
Rukousjakso
Herra, me seisomme kantojen ja hakkuujätteen keskellä.
Me olemme surullisia siitä, että tämä metsä on tuhottu; me olemme murheellisia siitä, että niin monet vanhat metsät on tuhottu.
Taivaallinen Isämme, armahda meitä ja luomakuntaasi.
Anna päättäjille viisautta, herkkyyttä ja rohkeutta, jotta he voisivat tehdä päätöksiä luomakuntasi parhaaksi.
Anna meille jokaiselle voimia ja kestävyyttä taistella paremman maailman puolesta.
Jeesus Kristus, sinä yritit muuttaa maailmaa ja päädyit ristille. Kuitenkin Sinä lopulta voitit. Anna ylösnousemuksesi voiman olla virtalähteenämme. Johdata meitä jokaista sillä tiellä, jolle olet meidät kutsunut. Kuule meitä, kun me rukoilemme niin kuin sinä itse meitä opetit.
Isä meidän
Herran siunaus
Loppumusiikki
Vapaaehtoinen käynti haudoilla
---
Lisätietoja Hvitträskin hakkuista ja linkkejä: http://
Yhteisen suremisen eli lamentaation merkitystä ympäristötuhojen suhteen avataan syksyn 2014 iltahartaudessa:
http://evl.fi/hartaudet.nsf/webhartaus?ReadForm&type=ilta&id=706CBDAB8104739FC2257DA2004B0ABA
Virikkeitä löytyy kirjasta Luontokirkkovuosi, etenkin luvuista Pahaa jälkeä ja Ristinpuu
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)