Ajatuksia ja keskustelua kristinuskon ja luonnon suhteesta

maanantai 3. syyskuuta 2018

Robert Nelsonin ”Pyhä sota”: uskonnosta, taloudesta ja ympäristöstä

Robert H. Nelsonin teosta The New Holy Wars (2010) ei voi syyttää rohkeuden puutteesta. Marylandin yliopiston taloustieteen professori määrittelee horjumattomalla itsevarmuudella talous- sekä ympäristöaatteet molemmat ”sekulaareiksi uskonnoiksi”. Nelsonin mukaan käynnissä on ”uusi pyhä sota” näiden kahden uskonnon välillä ja maailman tulevaisuus riippuu ihmiskunnan kyvystä yhdistää parhaat puolet molemmista.

Nelsonin rohkeus ei lopu tähän hurjaan väitteeseen, vaan lisäksi hän määrittelee ”ympäristöuskonnon” (environmental religion) käytännössä ”kalvinistiseksi” eli tietyistä kristinuskon piirteistä nousevaksi. Hivenen erilaisia kalvinismin piirteitä hän löytää myös ”taloususkonnosta” (economic religion), mutta yleensä ottaen Nelson leimaa sen katolisesta perinteestä nousevaksi. Ympäristöuskonnon hän näkee vuorostaan protestanttiseksi, esimerkiksi siitä syystä ettei sillä ole yhteistä rakennetta tai ”paavia” eli keskushahmoa.

Teos on populääri ja tarkoituksellisen laajoin siveltimenvedoin maalaileva. Silti se pyrkii tieteelliseen otteeseen ja akateemiseen vaikuttavuuteen. Kirjallisuutta on käytetty eri aloilta. Tekijä väittää, että hän tavoittaa syviä juonteita paremmin kuin muut alan ajattelijat. Kirjan monet osat perustuvat Nelsonin aiemmille artikkeleille parinkymmenen vuoden ajalta. Nelson on lyhentänyt aiempia tekstejä ja hivenen muokannut niitä, mutta kantava ajatus on pysynyt samana: vaikka talous- ja ympäristöihmiset eivät itse sitä myönnä, ovat he Nelsonin mukaan kuitenkin ”uskonnollisia”.

Teos on herättänyt huomiota Suomessakin, mutta erityisesti Yhdysvalloissa, jonne kirja on suunnattu. Opukselle myönnettiin itsenäisten kustantajien sarjassa palkintokin ja siitä on kirjoitettu eri medioissa. Nelsonin teesi on selvästi huomiota herättävä ja kiinnostava, ja sillä on jonkinlaista liittymäpintaa todellisuuteen.

Valitettavasti Nelsonin analyysi on kuitenkin vain osan todellisuudesta tavoittava ja siksi päätyy yksipuolistaviin tulkintoihin. Nelson itse on ihmetellyt, kuinka vähän esimerkiksi ympäristöväki on kommentoinut hänen teostaan. Syyksi on nähtävä se, mille Nelson itse tuntuu olevan sokea: kirja ei tee lähdemateriaalilleen oikeutta ja esittää niin perustelemattomia väitteitä, että sen kommentointi on vaikeaa. Mistä aloittaisi, kun epäselvyyksiä on niin paljon?

Ympäristöliike ja uskonto
Nelson on oikeassa siinä, että ympäristöliikkeen tarkastelu uskontotieteiden näkökulmasta on erittäin kiinnostava kysymyksenasettelu. Ympäristöliikehdinnässä on ilmiöitä ja kielenkäyttöä, jolla on selviä liittymäkohtia uskonnollisuuteen.

Nykyajan ympäristöliikkeen varhaisista ajoista lähtien ympäristöfilosofista keskustelua on hallinnut niin sanottu Lynn Whiten teesi, jonka mukaan kristinusko on ympäristön kannalta tuhoisa uskonto. Nelson on oikeassa argumentoidessaan, että kristinuskon ja ympäristöliikkeen argumentit terveestä luontosuhteesta eivät ole niin kaukana toisistaan kuin mitä julkisessa keskustelussa on usein esitetty.

On kuitenkin perustelematonta väittää, että ympäristöliike nousisi suoraan kristinuskosta ja erityisesti kalvinismista. Yhtä perustelematonta olisi väittää, Nelsonia vastaan, ettei näillä asioilla olisi mitään tekemistä toistensa kanssa. Aatehistoriallisesti protestanttisuudella ja ympäristöliikkeellä on kytköksiä, joiden merkitystä on yleisessä ympäristöhistoriassa vasta viime aikoina alettu tosissaan tutkia (ks. etenkin Mark Stollin tutkimukset). Ekoteologisen tutkimuksen saralla niitä on kartoitettu jo vuosikymmeniä, mutta Nelson suurimmaksi osaksi ohittaa alan aiemmat tutkimukset.

Mikä ”kreationismi”? Luomisuskolla on eri muotoja
Hyvin suuri ongelma Nelsonin teoksen kannalta onkin juuri se, että hän osoittaa hämmästyttävän suurta tietämättömyyttä sekä ympäristöeettisen että ekoteologisen keskustelun tarkemmista sisällöistä. Nelson käyttää kristillisestä luomisuskosta yhtä ainoaa yleistermiä, jonka hän katsoo riittävän: ”kreationismia” (creationism). Hän argumentoi, hämmentävästi, että sekä ympäristöetiikassa että ekoteologiassa pyrittäisiin palauttamaan tai säilyttämään paratiisinomainen luomisen alkutila. Tältä pohjalta hän rinnastaa ”ympäristökalvinismin” (environmental calvinism) eli kristillisen luontoajattelun ja ”ympäristökreationismin” (environmental creationism) eli sekulaarin luontoajattelun (tiivistetysti s. 9-14, laajemmin luvut 6-10). Nelson ajattelee, että molemmilla on lopulta sama pyrkimys, ja siksi kyseenalaistaa vahvasti sen, miksi Yhdysvaltojen koululaitoksessa ei saa opettaa kristillistä kreationismia, mutta kylläkin ”ympäristökreationismia” (s.1, 219).

Käytännössä Nelson ei tarkoita kreationismilla aivan sitä, mitä sanalla yleensä ymmärretään: se on hänelle laajempi käsite. Kuitenkin Nelsonin näkemyksiä hallitsee nimenomaan kreationistinen tulkinta alkuperäisen luomistyön korostamisesta. Hän argumentoi, että esimerkiksi Jean Calvin ja John Muir kykenivät näkemään Jumalan läsnäoloa luonnossa, koska evoluutioteoria ei vielä ollut vaikuttanut heihin (s. 13, 133). Nelson ei käsittele lainkaan vaihtoehtoa, jonka mukaan muutoksen ajatus voisi sisältyä kristilliseen luomisuskoon. Hänen mukaansa luomisusko ja evoluutiotiede ovat yhteen sovittamattomissa, ja siksi ympäristöuskovat ajautuvat lopulta sisäisiin ristiriitoihin.

Nelson näet ajattelee, että evoluutioteorian hyväksymisestä tulisi seurata ihmislajin kaiken toiminnan hyväksyntä: se pitäisi nähdä ”luonnollisena”. Koska ympäristöuskovat eivät suostu hyväksymään ihmisen erityisasemaa, he eivät lopulta ole johdonmukaisia ”kreationismissaan”. Nelsonin mukaan on joko annettava ihmislajin tehdä mitä se haluaa, tai sitten hyväksyttävä ajatus ihmisen erityisyydestä (s.14-16, 120-127). Tässä kohtaa seuraa jälleen erittäin vakava ongelma Nelsonin ajattelussa. Äsken esitetyn ajatuskulun pohjalta Nelson väittää, että ympäristöuskovat ovat joko piilevästi kristittyjä (ja vielä kalvinisteja) tai sitten ainakin haluaisivat olla sellaisia. Hän ei näe muuta mahdollisuutta ylläpitää ajatusta ihmisen erityislaadusta ja vastuusta luonnosta kuin kristinuskon, tai ohimennen mainitusti kenties jonkin samanlaatuisen muun uskonnon (s.17, 127-130).

On aivan eri asia argumentoida, että luonnonsuojelu on aina arvokysymys tai että moniin ympäristöliikkeen muotoihin soveltuu uskontoihin liittyviä kysymyksenasetteluja, kuin samaistaa Nelsonin tapaan ”ympäristökalvinismi” ja ympäristöliikkeen syvin olemus. Esimerkiksi tunnettu uskontotieteilijä Bron Taylor on tehnyt korkeatasoista tutkimusta juuri pohjoisamerikkalaisen ympäristöliikkeen uskonnollisista piirteistä, joita hän erittelee analyyttisen tarkasti useisiin kategorioihin (Dark Green Religion, 2010). On mahdollista, että Nelson tekee vääristävillä väitteillään hallaa koko tieteidenväliselle keskustelulle.

Uskonto, maailmankatsomus, merkitysjärjestelmä
Nelsonin argumentit olisivat huomattavasti vakuuttavampia, jos hän tarkastelisi talous- ja ympäristöliikkeitä maailmankatsomuksina tai merkitysjärjestelminä. Silloin olisi mahdollista tutkia, millaisia piirteitä niiden eri muodot sisältävät ja verrata niitä esimerkiksi kristinuskon eri tulkintoihin. Tällaista tutkimusta on tehty jo 1990-luvulta asti erityisesti Yalen yliopistosta käsin koordinoiduissa hankkeissa, joiden tiimoilta ilmestyy myös Worldviews-journaali. On sangen ymmärrettävää, että moni ympäristö- tai talousajattelija ei innostu keskustelemaan sellaisista Nelsonin argumenteista, jotka leimaavat heidät väistämättä piileviksi kristityiksi. Samankaltaisuuksien hahmottaminen onnistuu paremmin neutraalimmalta ja analyyttisemmalta pohjalta.

Ekoteologisen tutkimuksen näkökulmasta Nelsonin teos on erityisen ongelmallinen. Kristityt, erityisesti liberaalit protestantit, ovat jo 1800-luvun lopulta lähtien pyrkineet eri tavoin sovittamaan evoluutioteorian ajatuksia kristinuskoon. 1900-luvun loppupuoliskon yksi vaikutusvaltaisimmista ekoteologista suuntauksista on ollut prosessiteologia, jonka lähtökohtana on nimenomaan muutoksessa läsnä oleva Jumala. Nelson viittaa ohimennen tunnetuimpaan prosessiteologiin, John Cobbiin (s.1, 127), mutta ei mitenkään tiedosta muutokseen perustuvien ekoteologioiden olemassaoloa.

Nelson samaistaa kristinuskon ympäristövastuuta korostavat piirteet aivan liian yksipuolistavasti kalvinismiin, vaikka kyseessä onkin pohjoisamerikkalainen konteksti, jossa reformoitu kristinusko on ollut tärkeässä asemassa koko modernin ekoteologian synnyssä. Nelson viittaa ohimennen (s.13) myös H. Paul Santmiren klassikkoteokseen (Travail of Nature, 1985) kristinuskon kahtalaisesta luonteesta ympäristön suhteen, mutta ei käytä sen pääargumenttia. Kansainvälisessä tutkimuksessa hyväksytty perusteesi on, että kristinusko sisältää jo varhaisista lähteistään alkaen sekä vahvan ihmiskeskeisiä että luontokeskeisiä piirteitä. Ympäristöystävällisen teologian juuret kulkevat paljon kauemmas kuin Calvinin rikkaaseen luomakunta-ajatteluun. Kaiken lisäksi reformoitu liittoteologia on usein nähty myös ongelmallisena ympäristön suhteen, erityisesti Karl Barthin edustamassa muodossa. Nelsonin ympäristökalvinismi on kokonaiskäsitteenä harhaanjohtava ekoteologinen termi.

Kristinuskon julkinen rooli
Nelsonin teos nostaa esille tosiasian: teologien on syytä kiinnittää enemmän huomiota julkiseen keskusteluun, jotta aikamme ilmiöitä voitaisiin ymmärtää laajemmin. Se, että Nelsonin yksioikoinen teos on saavuttanut niin paljon huomiota, kertoo samalla valitettavasti tarkempien tutkimusten tuntemattomuudesta.

Monia yrityksiä teologisten äänien käyttämiseksi julkisessa keskustelussa on toki olemassa. Kirkkojen ja yhteiskunnan suhde on ollut tiiviin tutkimuksen kohteena monta vuosikymmentä, ja esimerkiksi Jürgen Moltmannin ”poliittinen teologia” sekä sen inspiroimat vapautuksen teologiat ovat herättäneet käytännön huomiota. Maailmanlaajuisesti on nähtävissä uusi kiinnostus julkiseen keskusteluun teologisen asiantuntemuksen pohjalta eli niin sanottuun ”julkiseen teologiaan” (public theology). Yhdysvaltojen lisäksi esimerkiksi Saksassa ja Englannissa toimii tutkijoiden muodostamia kollektiiveja, jotka osallistuvat aktiivisesti julkiseen keskusteluun (esim. TheosThinkTank). Suomessa tällainen toiminta ei vielä ole varsinaisesti käynnistynyt, vaikka yliopistoteologiaa esittelevä sivusto onkin olemassa (www.teologia.fi). [Vuoden 2018 lisähuomio: Areiopagi.fi toteuttaa omista näkökulmistaan tällaista toimintaa.] Tarvetta sellaiselle mitä ilmeisimmin olisi.

Panu Pihkala, tammikuu 2012
Tutkija, Helsingin yliopisto

Huomautus:
Tämä teksti kirjoitettiin alkuvuodesta 2012. Se julkaistiin vasta 3.9.2018, jolloin kimmokkeena oli Nelsonin uudempi tuotanto ja siitä käytävä julkinen keskustelu. Tekstin kirjoittamisen jälkeen Anna Lindfors käsitteli pro gradu -tutkielmassaan Nelsonin pääväitteitä hyvin samankaltaisella kriittisellä tavalla kuin minä tässä tekstissä (ks. sivut 19-21). Lindfors tosin kirjoittaa ytimekkäämmin ja enemmän uskontotieteen näkökulmasta, kun taas itse lähestyn tässä aihetta etenkin ekoteologian / ympäristöteologian näkökulmasta.
Oma tutkimukseni 1900-luvun ensimmäisen puoliskon kristillisistä ekoteologeista löytyy täältä
Käsittelen hivenen ympäristöliikkeen ja uskonnollisuuden "funktionaalisia samankaltaisuuksia" akateemisessa artikkelissani "Recognition and Ecological Theology" (2016) ja tietokirjassani Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo (2017).
Kiinnostava uusi artikkeli kuluttamisesta uskonnon kaltaisena merkitysjärjestelmänä: Kurenlahti & Salonen 2018.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti